Tai oikeastaan tähän se loppuu. Kuinka kauan jaksaa antaa itsestään kaiken ja silti huomata että se ei riitä.

Kuinka monta kertaa jaksaa nousta ylös, kun on paiskattu maahan. Mun pää hajoaa, ajatukset harhailee. Huomaan istuvani tuijottamassa ikkunasta ulos näkemättä mitään. On niin tyhjä olo.

Olen kirjoittanut tätä pääni sisällä monta kertaa, mutta tuntuu vaikealta saada ajatuksia sanoiksi.

Minä olen oikeasti positiivinen ja energinen ihminen. Iloinen, enkä anna helposti periksi.

Mutta nykyään vain niin väsynyt kaikkeen. Välillä löydän itseni hetkeksi. Vähäksi aikaa. Se olotila vaan ei kestä nykyään kauan.

Minulla on avopuliso, joka on masentunut. Ei hän sitä itse myönnä. Ei hän tarvitse apua. Minä olen kuulemma syypää kaikkeen miksi hänellä menee huonosti ja ahdistaa. Ei hän rakasta minua tai ole kiinnostunut miltä minusta tuntuu. Tunteiden näyttäminen on kielletty. Minä en saa olla surullinen tai suuttua mistään. NIinpä minä yritän olla mahdollisimman paljon omissa oloissani, ettei hän ahdistuisi. Mutta ei se aina toimi. MInu on välillä pakko olla surullinen. Ihmisen on pakko näyttää tunteita, muuten hän ei ole ihminen.

Meillä on yhteinen talo. Vanha talo, ihana, oma koti, toiveiden täyttymys silloin vuosia sitten, kun ostimme tämän.

Nykyään ahdistava paikka, jossa kenelläkään ei ole hyvä olla. Liian sotkuista, koska en jaksa koko ajan siivota toisen jälkiä. Enkä jaksa pyytää siivoamaan omia jälkiään. En halua olla nalkuttava akka. MInulle on aina ollut itsestään selvää, että omat jäljet siivotaan. Mutta jos nätisti sanoo, niin toinen menee lukkoon ja pakenee omaan maailmaansa.  Jos pyytää toista osallistumaan siivoukseen tai johonkin yhteiseen, niin saa kuulla olevansa orjapiiskuri. Ei ehkä tuolla sanalla, mutta näin annetaan ymmärtää. Ja mies tekee, mutta heittäytyy heti marttyyriksi. En jaksa enää pyytää.

Meillä ei ole oikein koskaan ollut mitään "isoja" ongelmia. Meillä menee hyvin niin kauan, kun en pyydä häneltä mitään. En sano, että kaipaan rakkautta. Kaipaan sitä tunnetta että merkitsen jotain. Minä olen ilmaa. Ummehtunutta ilmaa. Minua ei ole olemassa. MInä kelpaan seksiin ja "kotikoneeksi" mutta muuta iloa minusta ei ole.

MInä tyytyisin niin vähään. Halaus silloin tällöin ja kuulla, että olen tärkeä. Ei minun kanssa tarvitse olla 24h. Joskus vaan, joskus niin että toinen oikeasti olisi läsnä.

Oikeasti hän ei halua olla minun kanssani. Hän ei pysty näyttämään tunteita minua kohtaan. (hänellä ei tunne minua kohtaan mitään) Hän haluaa erota ja eroon minusta. Tätä olen kuullut monta vuotta.

Mutta me emme ole eronneet, koska hän ei tee asialle mitään. Riidan jälkeen menee pari päivää, välttelen häntä ja hän on niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän ei tee elettäkään eron suuntaan. Ja sitten me vaan olemme. Syy miksi minä olen katsellut tätä näin kauan, kerta toisensa jälkeen, tämä talo, yhteiset lapset ja se että olen rakastanut häntä enemmän kuin ketään koskaan. Tällä hetkellä minä en enää tunne rakkautta häneen. Rakkaus ei ole varmaan ikinä ollut oikeaa tässä tapauksessa.

Minä en ole kieltänyt häntä tekemästä mitään. Hän olisi voinut tavata kavereita ja käydä baarissa. Olen joskus jopa yrittänyt pakottaa häntä ottamaan yhteyttä kavereihin.  Ei, kyse ei todellakaan ole siitä että olisin kieltänyt.

Silti aina, kun saan hänet puhumaan (hän ei juuri koskaan sano miltä tuntuu) hän kertoo että hanellä ei ole vapautta tehdä mitään. Hänellä on tasan yksi harrastus, joka vie voiton kaikesta muusta, tietokonepeli. Kaiken "vapaa-ajan" hän viettää pelin ääressä. No okei, ehkä nyt on kyseessä myös peliriippuvaisuus. Ei hän kyllä sitäkään myönnä. "Ei hänen ole mikään pakko pelata"  ehdotin joskus kauan sitten,että ole pelaamatta viikko, jos ei kerran ole riippuvainen. Ei käynyt :)

Muuta hän ei harrasta, eikä tapaa kavereita. Ei käy juuri missään. Jos hän menee baariin, hän vai lähtee vaikkapa "kauppaan" ja tulee yöllä kotiin kännissä. Pari kertaa on näin käynyt. Luonnolliseti olen suuttunut näistä tempauksista, koska olen sanonut monta kertaa, että olisi kohteliasta jos vaikka etukäteen sanoisi toiselle, että olen menossa tänään baariin jne. Vastauksena on, että on pakko mennä "salaa" koska kuitenkin kieltäisin ! Mielenkiintoista, hän ei ole koskaan sanonut etukäteen halustaan mennä, joten minulla ei edes ole ollut mahdollisuutta "kieltää".  Kun kysyn että milloin olen kieltänyt, hän ei osaa vastata.

Toisin sanoen minut on tuomittu määräileväksi ja ilkeäksi ja pahaksi ihmiseksi ilman että mitään on edes tapahtunut.

Tämä kaava pätee meidän parisuhteessamme ihan kaikkeen.

Nyt on pakko pitää tauko, jatkan kun ehdin.